Niin loppui sekin tarina. Santtu lähti takaisin omistajalleen 2.8. Monta asiaa koettiin ja moni jäi kokematta. Jäi haikea fiilis tottakai, mutta saan jatkaa edelleen samalla tallilla ratsastamista, mikä on kiva. Kuitenkin tutuksi jo tullut paikat, hevonen vain vaihtuu. Ja saanpahan taas lisää kokemusta erilaisilla hevosilla ratsastamisesta, koska todennäköisesti tulen ratsastamaan eri hevosilla tässä ajan mittaa.
Mutta tosiaan, vuokrasin Santtua aikavälillä 6.12.2014-30.7.2016, eli melkein kaksi vuotta. Santtu oli tätä ennen ollut muutaman kerran satunnaisena maastoratsunani, koska vuokrattiin siskoni kanssa tuolloin Nixua ja oli kivempi mennä maastoon kahdella hevosella. Sen jälkeen, kun Nixu oli lopetettu, aloin ratsastamaan Santulla. Välillä mietin, miksi aloitin Santulla, tykkään kuitenkin enemmän poneista ja olisin vain voinut etsiä kokonaan uuden vuokraponin. Jokin Santussa sai minut kuitenkin jäämään. Enkä kadu yhtäkään yhteistä hetkeämme. Tiemme oli yhtä vuoristorataa, tuli onnistumisia ja välillä nieleskelin kyyneliä, kun mikään ei sujunut. Tämä ruuna kuitenkin opetti minulle varmaan enemmän ratsastamisesta kuin yksikään toinen hevonen. Koska en päässyt melkein yhtään hyppäämään, oli pakko ratsastaa sileällä ja maastossa, ja näin kouluratsastus nielaisi minut mukanaan. Pieni perfektionisti pääni sisällä alkoi vaatia enemmän ja paremmin, halusin kehittyä ratsastajana. Olisi ollut varmaan vielä tehokkaampaa pyytää useammin niitä tunteja, mutta tykkäsin keskittyä itse ratsastamiseen ja yrittää itse selvittää oikeita nappuloita. Satunnaiset tunnit sitten tukivat ja auttoivat tässä kehittymisessä.
Tykkään ratsastaa ilman satulaa. Aika nopeasti jätinkin sen satulan sinne talliin. Ensimmäiset kerrat olivat ihan kamalia, en osannut istua ravissa ollenkaan ja meinasin tippua monta kertaa yhden ratsastuskerran aikana, ja kerran pääsin sitten maistelemaan heinää kun putosin pellolla Santun pelästyessä ilmeisesti jotain :D. Laukka-ravi-siirtymiset olivat kamalimpia. Otin usein tueksi kaulalle sidotun riimunarun, jotten vetäisi ohjista. Olin kuitenkin päättänyt opetella istumaan ravissa. Siitä lähti sitten hurja harjoittelu, menin paljon ilman satulaa tai ilman jalustimia ja ravasin, ravasin, ravasin. Pikkuhiljaa aloin saada rytmistä kiinni ja ajan myötä pääsin paremmin ja paremmin raviin istumaan. Minulle oli lottovoitto, kun ravi ei enää tuntunutkaan pomputtavalta, vaan oikeastaan aika pehmeältä ilman satulaa. Harjoitusravissa istuminen oli edelleen vielä tuskaa, mutta oli se jo parempaa kuin aikaisemmin. Aloin kuitenkin huomaamaan, että istuin monesti todella huonosti, ja aloinkin sitten kiinnittämään tähän enemmän huomiota. Istuntani ei edelleenkään ole paras mahdollinen, mutta sekin on parantunut aikaisemmasta.
Pikkuhiljaa opin myös ratsastamaan hevosta rennommaksi. Aina se ei onnistunut, ja välillä turhauduin kun mikään ei toiminut. Tälläisissä tilanteissa usein sitten kävelin hetken pitkillä ohjilla ja nollasin tilannetta, jonka jälkeen jatkoin helpoilla jutuilla käynnissä hakien rentoutta ja hyvää fiilistä. Ja fiilis oli mitä parhaimmillaan, kun aloin saamaan hevosta ravissa, saatikka sitten laukassa rennoksi.
Santtu oli hevonen, joka todella opetti minut ratsastamaan. Siltä kun piti osata jo vaatia jotain, että se meni oikein päin. Hyvillä mielin kuitenkin odotan tulevia ratsuja ja ratsastuskertoja, mielenkiintoista nähdä, miten muut hevoset toimivat.
Halusin Santusta jonkun konkreettisen muiston kuvien lisäksi. Onneksi minulla oli siltä muutama häntäjouhi, joten sain tehtyä Katin blogista inspiroidun kaulakorun. Kyseessä on siis unisieppari, jonka verkko on tehty Santun jouhesta. Teen myöhemmin tälläisen vielä Nixunkin jouhesta, ja teen varmaan samalla kertaa sitten korusta DIY-ohjeen tänne blogin puolelle. Tykkään unisieppareista, ja tämä oli siinäkin mielessä kiva idea, koska minulla ei muutamaa jouhta enempää ollut, joten kunnon jouhikoruun ne eivät olisi riittäneet.
Ikävä Santtua mulla tottakai tulee, mutta onneksi mulla on jotain, mistä muistan sen aina! <3
